An archive thereof
Kultainen aarnikotka liiti yli Gornian laajan maan lakeuksien. Kuivuuden ruskistamilla niityillä laidunsi parvi jalopeuroja täysin ilman tietämättä, mikä niitä ylä-ilmoista väijyi. Hetkessä kotka syöksyi alas peurojen kimppuun. Peurat vain älähtivät ja sitten ne olivatkin jo kotkan terävissä kynsissä, kohdatakseen kohtalonsa tämän ravintona; tai sen pentujen vastaavana, mikäli se veisi ne ylös vuoren huipulle, jossa se pesi.
Tästä puolestaan täysin tietämättä kuitenkin Gornian kansalaiset suorittivat aamutoimiaan kaikessa rauhassa maan pinnalla. Oli muurari, käsityöläinen, leipuri, maanviljelijä, kauppias, kääpiö, haltija ja kaikki muutkin ammatit, joita tuohon aikaan oli. Tie oli täynnänsä hevoskärryjä ajajineen, joiden pyörät kirskahtelivat osuessaan mukulakivetykseen. He olivat tietenkin menossa palatsiin, sillä siellä asui viisas kuningas Hermedos kolmen toinen toistaan tarunhohtoisen kauniimman tyttärensä, prinsessojen Gertruda, tuulten ja luonnon suojelijatar hulmuavine palmikkoineen, Elinora, ystävyyden ja anteeksiannon suojelijatar lempeästi hymyillen, ja kuopuksen Maribella, viattomuuden ja siveyden suojelijatar aina yhtä viehkeässä sifonkimekossaan, kanssa.
Prinsessoilla oli kuitenkin salaiset erikoistaidot, jotka ovat seuraavat: Gertruda: tuulen puhaltaminen ja kukkien kasvattaminen; Elinora: hyvyyden kunnioittaminen ja ystävyyden luonti; Maribella: sairauksien parantaminen ja puhtaan rakkauden identifoiminen.
Kuningas oli viime aikoina hyvin huolestunut, sillä Suuri Oraakkeli oli ennustanut pahan ennustuksen: "Tulten Valtiaat ovat ratsastava nelijalkaisilla ratsuilla maiden poikki levittääkseen tuhoa yli koko maan piirin. Loppu on oleva käsillä. Toivoa ei ole oleva." ja tämän sanottuaan oli Suuren Oraakkelin silmät hohtanut tulikivenkatkua ja lyyhistynyt maahan. Se ei koskaan tiennyt hyvää.
Kuningas ei kuitenkaan tiennyt, että kun hätä on suurin, on apukin lähellä. Nimittäin salaiset prinsessat. Kuultuaan uutisesta, prinsessat tiesivät, että heidän oli ryhdyttävä taisteluun Tulten Valtiaita ja pahuutta vastaan isänmaan ja kunnian puolesta, jotta he voisivat yhdessä rauhassa kulkea kohti tulevaisuutta eivätkä koskaan enää pelätä. Ja tämä olisi oleva se taistelu, jota heillä ei olisi oleva varaa hävitä. Gornia oli vaarassa ja niinollen pelastettava.
Paha Lizardus istui kivisessä linnassaan. Hän oli hyvin vihainen, siispä hän sihisi äkäisesti korvat höröllä häntä äimän käkenä ympyröiville lisko-kätyreille: "Sssuunnitelmani epäonnissstui! Keksssin uuden sssuunnitelman! Sssyrjäytän kuninkaan ja hallitsssen koko maata! Hahhaa!" Hänen kolkko naurunsa kaikui pitkin linnan kivisiä käytäviä: "Hakekaa velho Sssaturnosss luokssseni!" "Kuinka voin palvella, Lizardus-herra?" "Haluan alissstaa koko maan valtaani! Hahhaa!"
Saturnos on paha velho, mutta eivät kaikki velhot ole pahoja, sillä on myös hyvä velho Artemos, joka on kuninkaan ja prinsessojen puolella. Hän näki heti taikapeilistä sen, että vaara on lähellä ja hän lähti pitkälle, pitkälle matkalle.
Sillävälin linnassa prinsessat ei istuneet paikallaan vaan lähtivät yötä myöten matkaan pelastaakseen Gornian. Sen päivän iltana he saapuivat Kalpean Kotkan Sillalle. Hämyisän yön synkkä hohde häikäisi heidän siroja silmiään astuessaan vanhuuttaan narisevan sillan ensiaskelmille; mutta he eivät peljänneet sillä he tiesivät sen, että oikeus oli heidän puolellaan ja paha saa palkkansa.
Yhtäkkiä musta hahmo ilmestyi taivaanrannasta. Se oli tumma ja korkea ja kädessä jotain hohtavan kirkasta, joka hiveli silmää. Se näytti uhkaavalta, kuin tuomiopäivän pasuunat, joilla itse Pimeyden Ruhtinas soittaa maailmanlopun sinffoniaa Tuomiokirkon urkuparvella mandoliinillaan, ja se kajautti aavemaisesti: "Sallineos olla tervehdityt, oi jalot neidot! Mi' tuoneen kalmona viistävi laihoni lunnaat, sen ikuna kipunoivan kauneutenne mielessäinn' kun hohtaa, kun tiemme kohtaa. Ma ollos velho Artemos, ken teit' auttavi unhojen lehtoon, taisteluss' puolest' hengen ja maan!" Kaamea pimeä kummajainen olikin vain hyvä Artemos-velho, joka olikin tullut auttamaan prinsessoja sillalle tuona hämärien mysteerien huurustamana yönä! Jännitys leijui ilmassa tiheänä kuin marjapuuro, joka sai heidän sydämensä väreilemään veteen heitetyn kiven tavoin. Artemos kuiskasi yhä: "On tullut aika, jonka tiesin aina tulevan, mutta jonka en olisi toivonut tulevan, mutta joka silti tuli. Pimeyden voimat ovat liikkeellä ja pysäytettävä ennen kuin ne alistavat koko maan valtaansa. Siks pitäis löytää kauan kadoksissa ollut voimallinen Kuuopaaliamuletti." "Lähtekäämme siis jo" henkivät prinsessat kuin yhdestä suusta kiihtyneesti. Vanha viisas Artemos suki partaansa ja nytkähti huo'ahtaen: "Ei se ole niin yksinkertaista. Aikojen alussa nomaadit taistelivat kiven hallinnasta, sillä sen omaaja saa Afrodiiten voimat ja Veenuksen viisauden, mutta kivi hajosi kahtia ja sen kappaleet levittäytyivät ympäri maata ollakseen koskaan löytymättä, ennenkuin nyt. Meidän täytyy löytää kiven osat kissojen ja koirien kanssa ja yhdistää ne. Kiiruhtakaamme, sillä aikaa on vain täysikuuhun, sillä tuolloin on kivi tuhoutuva ja kaikki toivo oleva mennyttä."
Kuuopaaliamuletin legendaarinen taru potkaistiin käyntiin ensimmäisen ajanlaskun lopussa Varjojen laskiessa Hämysodan kalmean yön tuhatvuotisen kukoistuksen lannoittaman maan ylle. Sodan viattomat uhrit kääntyivät vastarintaan ja loivat salaisen taikakalun Kuuopaaliamuletin, joka olisi heidän kultainen vasikkansa. Rauhan hinta oli kuitenkin korkea, jota kukaan ei olisi maksanut, jos olisivat tienneet, minne se johtaa. Kerran niin kukoistava maa oli kylmä ja aavikoitunut. Kukat oli kuolleet ja linnut lakanneet laulamasta. Heidän oli siis aloitettava alusta. Ja niin he vuosikaudet toisiinsa luottaen kynsivät, kylvivät, aurasivat ja korjasivat, rakentaakseen uuden maan, jossa heidän lastensa olisi hyvä kasvaa ja varttua vantteriksi oikeudenmukaisuuden ritareiksi, jotka vielä jonain päivänä nousisivat kapinaan hirmuhallintoa vastaan ja loisivat uuden tuhatvuotisen rauhan. Mutta ylpeys kävikin lankeumuksen edellä kun Barmestos menetti kiven hallinnan, joka hajosi kahtia ja lensi yli maan piirin. Pimeyden musta kuu laskeutui jälleen maahan eikä pitkässä juoksussa kukaan uskonut elämän kesän enää kuuna kullan valkeana koettavan. Siten päättyi Kuuopaaliamuletin legendaarinen taru, kunnes tuhansia vuosia myöhemmin se oli alkava uudestaan.
Lizardus suhisi vimmoissaan: "Himoitsssen Kuuopaaliamulettia kuin kuuta nousssevaa! Tuokaa ssse minulle! Prinsssessssssat on poissstettava päiväjärjestyksssessstä! He ovat ruusssun okaisia piikkejä lihasssani! Tämä olkoon heidän loppuelämänsssä ensssimmäinen päivä! Hahhaa!" "Kyllä Lizardus-herra, tahtonne on tapahtuva! Hoidetaan homma!" vakuuttivat uskolliset lisko-kätyrit kuulijaisesti. "Prinsssessssssat eivät ole näkevä, kun aurinko huomenna nousssee! Ja mikään ei enää voi ssseissstä minun ja Kuuamuletin välissssssä! Hahhaa!"
Prinsesssat seuranaan hyvä velho Artemos suonsilmän reunalle. Yhtäkkiä sieltä kohosi vihreää usvaa ja suonhengetär ilmaantui. Hän oli kaunis kuin päivä ja tumma kuin yö. "Tiedän, minne olette matkalla ja mitä tekemään. Ottakaa nämä onnen-kalut, sillä ne auttavat teitä, kun sitä eniten tarvitsette. Hyvää matkaa. Rauha kulkekoon kanssanne." Ja hän oli poissa, kuin kangastus tai kuulokuva, jollaisia epätoivo yksinäisen kulkijan mieleen maalailee.
Kulkiessaan pimeää polkua Hämymetsän poikki alkoi kuulumaan valtavien siipien läiskäyksiä. He maastoutuivat tuntiakseen voimakkaan tuulenvireen liippaavan läheltä. Kultainen lohikäärme oli julmetun iso ja puhisi äänekkäästi. Jos he olivatkin tähän asti katsoneet tehtävää ruusunpunaisten lasien läpi, nyt laput putosivat heidän silmiltään, sillä se ei todellakaan ollut ruusuilla tanssimista. Paha lohikäärme katsoi heitä nenänvarttaan pitkin ja kävi uuteen hyökkäykseen. Toista kertaa se ei osuisi ohi. He olivat pulassa. Lohikäärme kärventäisi heidät kuoliaiksi ja pistäisi sitten punaiseen poskeensa. Juuri kun he olivat jo luopumassa toivosta, pieni ääni heidän päässään muistutti, miksi he olivatkaan salaiset prinsessat. Heidän täytyisi tietenkin käyttää erityistaitojaan kavalan vihulaisen voittamiseksi. Vanhimpana sisarena Gertruda kohosi ja osoitti kädellään lentoliskoa: "Pohjan puhuri, etelän puuska, kutsun teitä! Puhaltakaos pahuus tiehensä!" Ja niin tuulet nousivat horisontista ja puhalsivat pahan lohikäärmeen pois niin että se vaan huusi mennessään. Ensimmäinen este oli voitettu.
Mutta päästäkseen Rubiinimaahan, täytyi heidän ylittää Smaragdimeri. He astuivat laivaan ja lähtivät matkaan. Matka sujui hyvin, mutta yhdessä vaiheessa meri alkoi yhtäkkiä kiehua ja sieltä kohosi Foenix-lintu ja leijaili uhkaavasti heidän ylleen. Sen kynnet karmivat ilmaa nälkäisinä, mutta hätä ei ollut tämän näköinen, sillä Elinora kohotti kätensä ja lausui: "Sydämen lämmin hiillos, joka luot lämpimän tunteen ihmisten välille, suo meille rauhasi!" Ja niin Foenix-lintu sai pitkän nenän. Mutta matka ei ollut vielä ohi.
Usvavuoret seisoivat jylhinä silmän kantamattomiin. Niiden sanottiin olevan ylitsepääsemättömät mutta heillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin yrittää ylittää ne. Sydäntalven kylmät tuulet puhalsivat heidän ympärillään ja lumet vyöryivät, niin että tuskin eteensä näki kulkiessaan sen halki. Hangen keskellä seisoi yksi sarvinen ja he luulivat pelastuneensa ja juoksivat sitä kohti, mutta hyvä velho Artemos huomasi, ettei kaikki ollut ookoo. Nimittäin yksisarvisen silmistä ja sarvista huokui punahehkuista valoa. "Varokaa, se on ansa!", kiljahti Artemos hätää kärsivästi onnesta hullaantuneille prinsessoille mutta liian myöhään. Juuri kun he olivat saavuttamaisillaan sen, haihtui se tuhkatuuleen ja äimistyneet prinsessat örvelsivät suuna päänä suoraan maanalaiseen salakuoppaan kuin Kankkulan kaivoon. Näinkö koitti sankareillemme ohraleipä? Oliko salaisten prinsessojen taru tullut tiensä päähän? Mutta viimeistä naurua ei vielä oltukaan naurettu! Vaan se olisi kajahtava Artemos-velhon ja salaisien prinsessojen toimesta halki maanalaisten luolastojen kunnes toivon liekki kajahtaa jokaisen kodin ikkunaan, joka yhä jaksaa kaiken kurjuudenkin keskellä vastustaa hirmuhallintoa. He olisivat olevat vapauden airuita, joiden muisto ei sammuisi historian lehdiltä edes ajan rattaan alla.
Paha Lizardus hihitteli kolkosti palatsissaan: "Täysssikuu on pian! Prinsssessssssojen päivät ovat luetut! Ja sssilloin taikakalu on yksssin minun! Maailma tulee saamaan tuta mun vihan! Hahhaa!"
Prinsessat olivat epätoivossaan. Mutta Artemos hiippaili kulman taakse katsomaan, onko turvallista jatkaa eteenpäin, ja näytti heille vihreää valoa saaden mielensä kirkastumaan. Vähän päästä alkoi kuitenkin kuulumaan tiheää askellusta. He piiloutuivat salaluolaan ja näki valtavan kääpiöarmeijan marssivan ohi. Heillä oli taianhohtoisen hulmuavat viitat ja terävät kirveet sojossa. Kävi ilmi, että suuri ja mahtava kääpiökuningatar oli vakavasti sairas. Hän näytti hyvin huonolta, ja voihki valtavasta safiirista veistetyllä valtaistuimellaan. Kaikkea oli kokeiltu eikä mikään auttanut. Sankarimmekin olivat ensin neuvottomia, mutta silloin Maribella hokasi, että hänen hetki oli koettanut. Hän laski kätensä kuolevan valtiattaren päälle ja lausui: "Tietäjän parantava yrtti, äidin lämmin maito lapsen vatsassa, parantakaa tämä henkilö!" Ja siinä hetkessä väkijoukon läpi kulki suuri kohahdus kääpiökuningattaren kohottaessaan päätä ja lausuessa: "Olen palannut. Auttakaa näitä prinsessoja toteuttamaan pyrkimyksensä. Mutta ei ennen kun ollaan juhlittu." Ja niin järjestettiin prinsessojen kunniaksi juhlat, joissa viini virtasi ja sointuisat kääpiölaulut kaikuivat maan povesta. Kuningatar vaatimalla vaati prinsessat viipymään hänen vieraina vielä monta viikkoa, ja ilomielin he jäivät, jonka jälkeen heidät lähetettiin jatkamaan matkaa monin eväin ja taikakaluin varustettuna. Heidän moraalinsa oli niin kohonnut että yhteen hiileen puhaltaen he menisivät läpi vaikka harmaan kiven eivätkä enää kuunaan sammaloituisi.
Täysikuu oli yhä lähempänä ja lähempänä. Oli siis kiire - tai muutoin Suuren Oraakkelin paha ennustus olisi käyvä toteen ja hirmuhallinnon ie oleva jäävä ikiajoiksi maan ylle. Lizarduksen kalmea linnoitus häämötti jo horisontissa kuin pimeä aurinko, joka oli aamulla noussut väärällä jalalla. Urhomme terottivat jo teriään käydäkseen viimeiseen taistoon. Punaliput liehuivat jo korkeissa torneissa innoittain ja ylentäin heidän jaloja mieliä tiellään. Tasatahtiin isänmaan sydämenlyöntien kanssa he marssivat pää kolmantena jalkana. Tunnelma oli niin käsinkosketeltava, että heidän sydämensä hypähti ja jätti lyönnin väliin. Kuin yhdestä suusta he loivat katseen toisiinsa ja hiljaisen yhteisymmärryksen vallitessa palauttivat mieleensä isänsä, viisaan kuningas Hermedoksen, punaisen langan: "Kohtaloaan ei kenkään voi muuttaa, se sinulle ollaan syntymän hetkellä määrätty, joten tsempatkaa täysillä!"
Vuosien taakka painoi raskaana vanhan velho Artemoon harteilla, mutta koko maan tulevaisuuden ollessa veitsenterällä, hän tiesi olevansa vaa'ankieliasemassa. Pahuuden pimeä uhka leijui vapaiden ihmisten yllä ja hänen, Artemoon, tehtävä olisi kohottautua vastustamaan sitä ja antaa sille köniin. Nyt pantaisiin säkki suuta myöten, sillä ei sitä oltu ekaa kertaa pappia kyydissä! Paha Lizardus saisi maistaa omaa lääkettään! Prinsessojen jo kalautellessa miekkojaan lisko-sotureiden kivisydämiin, hän loitsi voimallisen loitsun. Valtava tulipallo kohosi hänen taikasauvastaan kuin Turusen pyssystä ja syöksyi kohti pahaa-aavistamatonta linnaketta. Puolimatkassa sen matka kuitenkin pysähtyi törmätessään päinvastaisesta suunnasta lähestyvään valtavaan jääpalloon. Artemos tuijotti äimistyneenä korkeaan torniin, josta kaikui demonista hihitystä: "Hahhaa, Artemos, vanha houkka! Näinkö helposti luulit voittavasi?!? Täällä vartioin minä! Mikäli et satu muistamaan, olen paha velho Saturnos, arkkivihollisesi!" Kuinka Artemos olisikaan voinut unohtaa kavalan jääpallo-loitsun takana ollutta Saturnos-velhoa... Ollessaan nuoria, olivat he olleet ylimmät ystävät: saman vanhan viisaan velhon oppipoikia ja jakoivat kaiken. Mutta sitten pimeät voimat veivät Saturnoon mukanaan ja hänestä tuli läpeensä paha. Ja sillä tiellä hän yhä oli, sillä ken sille tielle lähtee, ei siltä tieltä ole koskaan palaava! Hän oli myynyt sielunsa paholaiselle, joka vaati nyt veronsa. Mutta koska pahan on saatava palkkansa, Artemos näyttäisi Saturnoolle taivaan merkit, sen hän totisesti tekisi! Saturnos saisi maistaa Koivuniemen herraa! Artemos loitsusi pontevasti loihtien valtavan salaman, joka iski suoraan linnan korkeaan torniin. Pöllämystynyt Saturnos kirkaisi ruumiinosiensa lennellessä ympäriinsä taistelutannerta kuin Jokisen eväät. Paha velho oli siis vihdoinkin kukistettu!
Ja niin palasi rauha Gornian maahan. Ilahtunut kuningas Hermedos määräsi järjestettäväksi suuret juhlat, joihin jokainen niin ihminen, kuin kääpiö ja haltijakin, olisi kutsuttu. Sodan runtelemat mutta onnelliset kansalaiset ylistivät kilvan viisasta hallitsijaansa. Oli tullut aika unohtaa menneisyys ja luottavaisena kääntää katse kohti tulevaisuutta. Mutta linnan parvella istuivat jälleen yhtä urotyötä rikkaammat salaiset prinsessat myhäillen. Heidän salaisuutensa oli yhä tallessa. Kaukaisesta linnastaan käsin kristallipallonsa välityksellä iski heille silmää heidän hyvä ystävä velho Artemos. Mikähän seikkailu heitä seuraavaksi odottaisikaan?