An archive thereof
Aurinko paistoi kauniisti. Mutta sekään ei riittänyt lämmittämään hänen syvintä sisintään, sillä Markin sydän oli kylmä kuin routainen maa, yhtä jäinen. Hänen suurin rakkautensa, Hannah, oli kylmästi pettänyt häntä toisen miehenpuolen kanssa. Hannahin petollisuus oli jättänyt häneen pysyvät jäljet, jotka eivät koskaan voisi parantua. Mutta vaikka kuinka Mark yritti unohtaa, hän ei sittenkään voinut olla välittämättä.
Syvän upottavien ajatuksien johdattelemana hän harhaili päämäärättömästi satamaan. Kaihomiellä hän katsasti uljaita paatteja, jotka purjehtivat rantaan ja siitä pois. Avioliiton satamakin, vielä hetki sitten hänelle niin läheinen, oli nyt kadonnut kauas taivaanrannan taa. Voi kunpa hänkin voisi olla laiva; nostaisi ankkurinsa jättäkseen kotisataman syvän pohjan kauas horisonttiin! Mutta miksipä hän ei voisikin? Vain lähteä ja jättää kaiken taakse?
Mark tunsi muutosten tuulten puhaltavan hänen nenässään vaeltaessaan yhä syvemmälle pitkin haaveiden vehreitä laitumia. Sitten hän havahtui takaisin nykyhetkeen havaittuaan tulleensa kaikkien valtavien valtamerialusten ohi ja viimeisen pienen lahonneen laiturin surullisna notkuvaan päähän, josta merituulen hyytävän purskahduksen lailla kajahti pienen venheen omistajan yllättävä huuto: "Mitä se poika täällä tekee?" "Tulin vaan... katsomaan laivoja...", Mark onnistui sopertamaan vaimean vatsauksensa. Paatunut merikrapu naurahti kuivasti ja sanoi: "Jaahas, minä niitä olen paljon nähnyt eikä niissä mitään näkemistä ole. Älä siinä töllötä kuin lahna. Hyppää kyytiin."
"Mitä jos lähtisinkin?" leikitteli Mark ajatuksella lähteä ja jättää taakseen kaikki entinen. "Jospa lähtisinkin, enkä koskaan palaisikaan?" hän pohti edelleen. Ei elämä Hannahin kanssakaan niin kovin täydellistä ollut ollut, vai oliko sittenkin? Hän oli kuitenkin kuvankaunis. Mutta vaikka kuinka märällä sienellä Mark yritti pyyhkiä Hannahin kaunista kuvaa pois muistojensa kultaamalta liitutaululta, se ei lähtenyt pois.
Meri oli vihreä ja pelityyni. Mutta sydämmessään Mark tiesi, että se oli vain tyyntä myrskyn edellä. Vene keinahteli aaltojen lipsutuksessa soittaen syvänmeren säveliä. Karskin kapteenin piipun savun tuoksu tunkeutui hänen nenäänsä. "Mitä se poika merellä tekee?" kuului hänen kaikennäkevä tiedustelunsa. Mark ei pystynyt vastaamaan, pala hänen kurkussaan oli liian tiukka. "Jaahas, siis nainen", vanhus tokaisi. Hätkähdin, kuinka hän saattoi tietää? "Kuinka... kuinka... saatoit tietää?" minulta pääsi ilmoille. "Olen nähnyt kaikenlaista", hän murahti, "hyvää ja pahaa, mutta enimmäkseen pahaa; iloista ja surullista, mutta enimmäkseen surullista. Meri on murheen iäinen kohtu, kehto ja hauta. Ken merelle lähtee, se ei koskaan mereltä täysin palaa. Osa sinusta jää mereen, sen lahtiin, poukamiin ja aaltoihin. Lopulta hänestä jää vain tyhjä kuori, joka hamuilee tämänpuoleisen maailman ja tuonpuoleisen maailman raja-aidalla horjahdellen vuoroin puolelle, vuoroin toiselle; vuoroin kotona, vuoroin vieraissa; kuin vuorovesi, joka aamulla nousee ja illalla laskee. Meri on ikuinen. Ihminen on kuolevainen. Meri on sama. Ihmiset ovat erilaisia."
Unohduin keulaportin alle tuijottelemaan merta. Se oli syvä. Olisin tahtonut hypätä siihen, mutta jokin esti minua. Tiesin, etten koskaan voisi löytää toista Hannahin kaltaista. Kaide natisi allani. Hänen vihervät silmänsä kelluivat vedessä. Ne hymyilivät minulle. Katsoin uudelleen ja ne olivat poissa. Lokit kiruivat riipiäkseen tajuntani läpi.
Matka oli pitkä, vaikken tiennytkään, minne olimme matkalla, joten pyysin kapteenia kertomaan minulle matkoistaan merellä, joita hänellä taatusti olisi lukemattomia, toinen toistaan jännittävämpiä, johdatellen minut merielämänsä salaisuuksiin, joista tiesivät ainoastaan kalat ja tuuli, joka ei koskaan kertoisi kenellekään vaan pitäisi salaisuuden iäti. "Kun olin vielä nuori merimies, pahainen kloppinen vain, jouduin lukemattomiin seikkailuihin", krapu jo innostui päästessään kertomaan elämätarinaansa, oltuaan vuorokaudet yksinään aluksensa vankina, ilman ristinkään sielua, "joista hurjin oli seitsemällä merellä, jossa merirosvot hyökkäsivät aluksemme kimppuun." Yhtäkkiä tajusin, ettei miekkonen ollut missään lyhyen tuttavuutemme vaiheessa vaivautunut esittelemään itseään, joten kysyin häneltä: "Mikä on nimesi?" "Voit kutsua minua Joeksi."
Yön tumma vaippa laskeutui yllemme kuin varas yöllä. Panimme maata mukavilla mutta läpikotaisin kyynelten tahrimilla vuoteilla. Tuntui kuin jokaisella tuolilla olisi istunut joku, jota en pystynyt näkemään. Nukuin huonosti heittelehtien puolelta toiselle kapteenin kuorsauksen tahdittamana. Oli vain yksi asia, josta saattaisin uneksua, eikä hänkään ollut omiaan parantamaan untani. Olin toivonut, että kapteenin suurta viisautta noudattamalla olisin pystynyt unohtamaan hänet, mutta ei. Silloin ymmärsin, että minun pitäisi tehdä se itse.
Yhtäkkiä valtavan meripedon avoimena ammottava kita syöksyi kimppuuni kuin tyhjästä. Se ajoi minua takaa pitkin veneen loputtomanoloisia katakombimaisia käytäviä aina vain syvemmälle. Tiesin, että yksikin väärä liike olisi kohtalokas. Tuntien voiveitsen kylmän metallin painautuvan reittäni pitkin tiesin olevani voimaton puolustautumaan tuota tajutonta kauhistusta kohtaan. Yhtäkkiä heräsin ja tajusin, että se olikin ollut vain unta.
Päivät kuluivat toistensa perään, mutta ei kertaakaan maata nähnyt. Tuntui kuin olisimme olleet matkalla kohti jotain täysin uutta mannerta, paratiisia, galaxia, johon yksikään ihmiskäsi ei olisi jalallaan astunut. Muinaisten tutkimusmatkailijoiden geenit eivät tosin siltikään heränneet Markissa, vaan hän alkoi miltei katua lähtöään. Meri ei ollutkaan vapauttanut häntä vaan sulkenut hänen omien itsepintaisten tunteidensa säälimättömään rautahäkkiin, jota yötä päivää pitkin kepein, kuin pilkaten, kolisuttelivat Hannahin hulluudesta vääristyneiden kaltaiset mutta aina yhtä kauniit kasvot.
Aamulla Mark huomasi kapneetin olevan jotenkin erilainen. Hän oli ikään kuin surullinen. Mustat varjot hänen silmiensä alla kavalsivat karulla kielellään piinaavan tuskan poltteen hänen sisimmässään. Hän piti katseensa kätkettynä maahan laahustaen ympäriinsä kuin eilisen teeren poika. Mark huolestui tästä kovasti. Hän pohti päänsä puhki, mikä saattoi painaa tuon jalon merimiekkosen mieltä niin. Kun hän vihdoin katseensa kohotti, hohkasi niistä pimeyden varjot; heittäen ilmaan melodramaattisen alistuneen eleen; hän totesi: "Tämä on viimeinen matkani!"
"Ihmettelitkö koskaan, miksi, miksi halusin juuri Sinut mukaani tälle matkalle, matkalle, joka ei koskaan voisi päättyä? Miksiemme ole saapuneet perille, vaikka olemme olleet merelle iätajat? Tunsin sen, tiesin sen. Viisi vuotta ja kolme päivää sitten tunsin tuulten kutsun vuorelta ja se näytti minulle sieluni viimeisen matkan, joka minulle oltiin määrätty. Tiesin, että se olisi täysin turhaa taistella kohtaloaan vastaan, nuorena sitä niin monesti yrittänyt olen, ja aina seinät tulivat vastaan; näyttivät minulle ihmisen pienuuden ja maailman todellisuuden, jolle en voi kuin antautua, sen virtojen viemään. Tiedäthän sen, poikani. Sillä todellakin olet minun poikani." "Mitä, sanoitko poikasi?" "Kyllä." "En saata uskoa! Kuinka se on mahdolista?" "Niin se on. Tunnethan sydämessäsi, että se on totta."
Ja kuin ihmeen kaupalla, Mark loihi katseen sydämmeensä ja tunsi siellä syvän rakkauden ja kunnioituksen isää kohtaan, joka jatkoi: "Ja katso: olemme perillä." Markin silmät laajenivat kuin lautaset nähdessään edessään hohkaavan kultaisen kaupungin. Horjuvin askelin hän asteli kultaista laituria pitkin. Yhtäkkiä hän näki naisen. Epäröiden, kuin haluten katsoa pois, hän ojensi kätensä koskettaakseen Hannahin kaunista kättä, joka hohti hänestä kuin säde auringon konsanaan. Koko kansa ympäröi heidät osoittaen rajoittamatonta suosiotaan, kun he kävelivät kaupunkiin, mutta heistä kaikki muu tuntui katoavan; koko kaupunki. Timanttivaltaistuimellaan hallitsivat he viisaasti ja oikeudenmukaisesti aina aikojen loppuun saakka.