Pimeän Galaxin vangit

Öisen jäisen planeetan kolmoisauringot nousivat kultaisten pyramiidien lomitse paljastaen aavikoituneen laakson tyhjyyden. Eroosio rapisti tyhjentyneet asumukset kertoen karua kieltään muinaisina aikoina hallinneen mutta oman kätensä kautta vääjäämättömästi tuhoutuneen mahtavan alieni-kulttuurin loisteesta. Mihin vaan katsoikin, näkyi vaan hiekkaa silmän kantamattomiin. Mikä saattoikaan olla pimeän maailman salaisuus?

Tunnustelurobotti mallia EX-9-N kulki autiomaan halki. Kuumuus oli lähes kuluttanut sen virtapiirit puhki, mutta se oli ohjelmoitu niin. Sen tehtävänä oli tutkia planeetan salaperäisten technodyynien arvoitusta ja toimittaa salainen gamma koodattu viesti Zanidaarien viimeisen puolustus tukikohdan komentajalle, joka oli kadonnut tutkien ulkopuolelle viimeisen tulimyrskyn aikana.

”Skannatkaa ilmakehä!” komensi kapteeni Pierre Jaques, valtaisan avaruusaluksen Achrodonin komentaja. Hän aavisteli pahinta. Tämä oli tähtivuoden aikana jo kolmastoista planeettta, joka oli selittämättömästi tuhoutunut. Achrodonin huipputeknologiset välineet pyyhkivät jääplaneetan pintaa kuin lintuemo kuolleena syntyneen poikasensa turkkia palauttamatta tietoa ainoastakaan elonmerkistä. Yhtäkkiä koko alus tärähti hallitsemattomasti ja alkoi putoamaan. ”Menetimme kontrollimoduulin hallinnan! Fuusioydin purkautuu!” Taiina Mrazhnag, aluksen fraasialainen ohjaaja, kailotti kuin pyy maailmanlopun edellä. ”Punainen hälytys!” reagoi välittömästi kapteeni Jaques, jonka seurauksena kaikki valot alkoi vilkkumaan punaisena. ”Menetämme korkeutta! 3000, 3200, 3400,…” Taiina visersi epätoivossaan käyttäen ikivanhaa fraasialaista sananlaskua. ”Käynnistäkää pelastautumissuunnitelma!” komensi päättäväisesti kapteeni Jaques, sillä hänelle miehistön henki oli kaikki kaikessa eikä hän ollut valmis altistamaan sitä vaaralle. Viimeisenä tähtikouluvuotenaan hän oli ollut tyhjiölento-harjoituksessa taisteluparinsa Frank Gramerin kanssa, kun yhtäkkiä ilmanpaine oli alkanut laskemaan. ”Ilmanpaine alkaa laskea! Meidän pitää keskeyttää harjoitus, Pierre!” Frankin ääni kaikui onttona kuulokkeista. ”Olemme tässä tehtävässä ja se meidän on suoritettava”, Pierre heitti itsevarmana. Hän kääntyi enteellisesti katsomaan taakseen juuri sillä hetkellä, kun Frankin kupla puhkesi ja hänen raajansa riuhtoutuivat irti lentääkseen kohti avaruutta. Pierre ei koskaan voisi unohtaa, kuinka ylimielisyydellään oli aiheuttanut parhaan toverinsa kuoleman, jota hän tulisi aina kantamaan leveillä olkapäillään. Vaikeina aikoina yhä edelleen Frankin haamu ilmaantui takomaan hänen takaraivossaan syyttävällä sormellaan.

Tonneja painava alus Achrodon iskeytyi keskelle aavikkoa nostattaen valtaisan hiekkatuho-aallon, joka levisi joka suuntaan. Pölyn laskeuduttua miehistö poistui aluksesta. Kapteeni Jaques lausahti rauhoittelevaan sävyyn miehistölleen: ”Olemme tuntemattoman ja vihamielisen planeetan keskellä. Aluksemme on tuhoutunut ja kaikki varastomme sen mukana. Mutta me selviämme. Muistakaa, mitä koulutuksessa teille sanottiin. Jokainen teistä voi olla oman elämänsä Luis Amstrong, kunhan vain uskoo itseensä. Ottakaa merkittävä askel; ei itsesi vaan koko ihmiskuntaa varten; voitte olla oman elämänne sankareita! Tähtien ja supernovien ikuinen tuhka elää teidän sisimmässänne. Kuunnelkaa sen ääntä ja se näyttää teille Tien.” Kapteeni oli hyvin kokenut ja nähnyt tällaista niin monesti, aivan liian monesti, ennenkin; mutta tälla kertaa hänkään ei tiennyt, mitä tehdä; mutta sitä hän ei voinut paljastaa, sillä hän tiesi, että mitä tahansa tekisikin; vihon viimeinen oli lietsoa panikkia ja pakokauhua, joka kulovalkean lailla leviää pitkin epävarmuuden metsiä, jotka versosivat mielensä takamailla.

Hetkessä takaapäin alkoi kuulumaan vieraskielistä piipitystä ja Taiina kääntyi katsomaan mielipuolisen hämmästyksen pauloissa. Joku – tai pitäisikö sanoa jokin lähestyi heitä. He tekivät päissään salamannopeita laskutoimituksia ja vetivät niistä johtopäätökset: alieni-muukalaisia. Hän kurkisti vuorten taakse ja näki siellä valtavan aution laakson täynnä hylättyjä asumuksia kultaisten pyramiidien katveessa. Mutta kapteeni tiesi paremmin. Hän oli päättänyt kerrankin selvittää, mikä oli pimeän maailman salaisuus.

Taiina ja tähtisuihkarin viekas kapteeni lähestyivät arvoitusta kuin kissa kuumaa puuroa. Autiomaan hiekka poltti heidän jalkoinsa alla; jääplaneetan pimeät auringot kärvensivät heidän ihojaan; tuskin näkivät eteensäkään taivaltaessaan yhä eteenpäin! Pimeys kietoi seittejään heidän ympärille kuin mustia päällystakkeja yökerhon narikkaan, johon ne unohtuisivat. Raskaat pilvet riippuivat kuin parittelevat haaskalinnut saaliinsa yllä purjehtien auringon ohitse kuin varkain.

Muukalaiset puhui oudon metallista kieltä, jota Taiina ja Pierre hämmästyksekseen huomasi ymmärtävänsä. Taiina supatti Pierren korvaan kiihtyneesti: ”Heillä täytyy olla universaali kommunikaatio! Pystyvät taatusti lukemaan ajatuksiamme!” Pierre elehti viilipyttymäisesti: ”Hyvää päivää. Minä olen Tähtiliittymän avaruusaluksen Achrodonin kapteeni Pierre Jaques ja tässä miehistöni. Me tulemme rauhassa ja haemme yhteistyötä kanssamme. Olemme haaksi rikkoutuneet.”

Muukalaiset olivat korkeammalla kehitystasolla ja ympyröivät heidät joka puolelta jossain, mikä ei ainakaan ollut tervetuliaissermonia. Tässä ei järjen puhuminen auttaisi. Oliot kurottelivat vihreitä kärpäslätkämäisiä ulokkeitaan heidän tuntumaansa, joista yksi ryömi aivan lähelle ja kosketti analyyttisesti. Tämä oli jo liikaa Taiinan fraasialaiselle verelle, joka kuohahti raivon valtaamana. Valtaisa väkijoukko hätkähti naksautellen saksiaan pelokkaan ahdistuneesti.

Yhtäkkiä kaikki alkoi pimetä. Kaikki katsoivat taivaalle kuin odottaakseen pellavanvaaleaa pelastavaa enkeliä, mutta kaikki mitä he näkivät, oli auringonpimennys. Ufot kauhistuivat ennennäkemättömällä voimalla ja vetäytyivät hätäisesti piipittäen asumuksiensa suojaan. ”Olemme pelastautuneet!” riemuitsi Taiina voitonriemuisesti, mutta kaikesta huolimatta vanha viisas Pierre huohotti mietteliäästi: ”Älä nuolaise ennen kuin tipahtaa; sillä kuulehan: viimeistä sanaa ei ole sanottu!

Ja eipä ollutkaan. Taiinan kiivas nuoleskelu keskeytyi äkillisesti Pierren leukojen loksahdukseen. Yhdessä he tuijottivat kultaisia pyramiideja, jotka yhtäkkiä alkoivat muodostamaan kuvion. Sillä hetkellä hän ymmärsi. Hänen kätensä upposivat läpi harmaan kiven merkityssä kohdassa avaten portin toiseen ulottuvuuteen, aikaan ja paikkaan. Kuin unessa hän astui sen läpi tietäen pilkulleen mitä oli tehtävissä; Kaikki maallinen tuntui menettävänsä merkityksen ikuisuuden ollessa hetki hetkeltä lähempänä kuin Meksikon pikajuna. Koko pimeä Galaxi oli jo menneen talven lumia; pienenä se loisti horisontin takaa. Enää he eivät olleet sen vankeja vaan vapaita. Kaukaisuudesta heille vilkutti pieni sievä vihreä tähti. Ehkä he menisivätkin sinne….