Kalmokuja 13 B 13

Laura, Michael, Sarah, Don, Trinity ja Justin sekä heidän uskollinen Täplä koira miettivät mitä tehdä viikonloppuna.

”Lähtekäämme autoajelulle”, heitti Sarah, josta kaikki innoistuivat.

Niin he tekisivät. Nuoret eivät olisi millään jaksaneet odottaa sitä että, koska viikonloppu tulee.

”Pakahdun kärsimättömyydessäni!” jupisi Michael.

Kun se tuli, he lähtivät. Kaikki hyppäsivät intoa puhkuen ja puhisten ylös vuoteistaan ja ryntäsivät alakertaan. Trinityn ja Justinin äiti oli leiponut matkaevääksi herkullisia mustikkapiirakoita, jotka saivat kaikkien veden kielelle. Lauran trendikkääseen kuplawolkkariin pakattiin myös matkalaukkuja, telttoja, taskulamppuja, lämpimiä vaatteita sekä kaikkea muuta, jota voisi yöllisellä automatkalla tarvita. Mielet korkealla he kiinnittivät turvavyöt ja jättivät kotitalon peräpeilin taa. Matka oli alkanut.

Matkanteko maistui hyvältä ystävyksille, sillä Don oli tuonut levyjään, jotka sisälsivät nykypäivän kuumimmat nuoriso-hitit, kuten Britnie Spears ja Beatles. Yhdessä he ajoivat ja tanssivat nuoruuden paloa säkenöivän musiikin tahtiin. Tunnelma oli auton hivenen ruosteisessa katossa, mutta kukaan ei osannut aavistaakkaan, kuinka tässä vielä kävisikään…

Aurinko laski ja tuli pimeä. Hopeinen kuu kumotti taivaalla kuin ylikypsä goudajuusto syöjäänsä vartoen ja muistuttaen ihmisen kuolevaisuudesta. Pilvet, mustina kuin synnit, kasaantuivat kuun ympärille, kutsuen sen kohtalokkaaseen piirileikkiinsä, jonka päättyessä kukaan ei olisi voittaja; ei kukaan häviäjä, vaan kaikki tasavertaisina kohtalon kouran edessä, aamusta iltaan, kehdosta hautaan, isältä pojalle, kuin myös tulevat sukupolvet tässä Jumalanhylkäämässä erämaassa.

Taivaan sinisessä labyrintissä Madam Fortuna heittää noppaa. Silkinohuet harsot liehuvat tuulessa kätkien itseltään usvaisen hämärän. Viereisestä huoneesta kantautuu kaihoisaa viininvalssia, joka vetää hänet tanssimaan. Parkettien partaveitsi tekee syviä, tarkkoja viiltoja kuin plastiikkakirurgi potilaansa sydämmeen. Haavat vuotavat katkeraa elämän mahlaa ja tahrivat harsot. Ne pitää viedä pesulaan heti maanantaina.

Yhtäkkiä trendikkään rättisitikan mittarit meni punaiselle ja pysähtyi tien poskeen. Laura, Michael, Sarah, Paul, Trinity ja Justin sekä heidän uskollinen Täplä koira yllättyivät. Bensan piti riittää vielä vaikka kuinka kauan, mutta siitäkin huolimatta se ei riittänyt. Ja tietenkin keskellä synkkääkin synkempää ja pimeääkin pimeämpää metsää! Mikä nyt eteen?

Eikä auttaisikaan muu, kuin että heidän pitää käydä pyytämässä apua hämyisästä aavekartanosta, sillä mitään muuta ei ollut kilometrien päässä. Umpiraskas nariseva portti oli jotain mustaa metallia ja siinä luki verta valuvin kirjaimin: Kalmokuja 13 B 13. Ystävyksillä ei kaikesta huolimattakaan ollut vaihtoehtoja, sillä he eivät voisi lähteä kävelemään pimeän metsän poikki keskellä yötä. Eipä aikaakaan kun he kuolisivat nälkään, eksyisivät ja jäätyisivät kuoliaaksi. Oli siis ihan pakko mennä aavekartanoon.

Portaat narisivat paljastaen ettei niitä ehkä oltu rasvattu ainakaan sataan vuoteen. Kartano huokui kalpeana lasten yllä pimeän valon loisteessa, joka syleili heitä äidillisellä vimmalla tuudittaen tuossa hämärän kehdossa, kaiken pahan alussa ja juuressa, joka imi ravinteensa armollisen tietämättömyyden vääjäämättömästä kohtalosta hedelmällisestä maaperästä.

”Haloo! Onko ketään kotona?” kailotti Paul kurkiauranomaisella äänellään sisään itsestään raottuvasta ovesta.

”Vaikuttaisi olevan hyljätyn”, aprikoi puolestaan viisas Laura.

Yhdessä hujauksessa kaikki astuivat sisään aavekartanoon. Kollektiivinen ”OOOOOHH” pääsi heidän suistaan, koska niin vaikuttava se oli. Seinät roikkuivat täynnä metsästyssaaliita, sotamuistomerkkejä ja sukukalleuksia, joiden loisto herätti suuren kunnioituksen. Kartanossa täytyi asua hyvin hienon perheen. Jos asui. Sillä missään ei ollut ketään mutta kaikkialla oli pölyä yhtä paksu kerros kuin peruskallio maankuoren kiihkeänä sykkivän ytimen yllä. Ja niin sykkivät myös heidän sydämmensä, koska heitä jännitti.

Justin löysi puhelimen ja soitti sillä.

”Klik”, kuului sieltä, ”ja hah hah haa.”

Siihen se loppui. Enenpää ei kuulunut.

”Voi ei! Emme voi soittaa puhelimella”, Mike kummasteli, ”mitä nyt teemme?”

”Meidän on pakko yöpyä tässä kirotussa linnassa”, Trinity aavisteli pahaaenteisesti, mistä he tiesivät ei seuraisi mitään hyvää.

Yhtäkkiä kello löi kaksitoista ja oli keskiyö. Sen kumea sointi kaikui yhtä lailla maan uumenista kuin salin nurkasta, johon joku oli sen asettanut mittaamaan aikaa, joka jo meni; aikaa, joka vilisti filminauhana heidän silmiensä edestä; ja aikaa, joka seisoi yhtä paikallaan kuin kello itse, sekä viisarien että kotelon osalta.

Ironista kylläkin, aika oli juuri se, mitä heillä ei ollut. Heidän oli paettava aavekartanosta ennen kuin olisi liian myöhäistä. He eivät tienneet, oliko jo. Kenties olikin? Kenties heidät oli tuomittu ikiajoiksi näiden neljän seinän sisään, kuuntelemaan keskuudestamme jo poistuneen isäntäväkemme kolkon ivallista naurunröhötystä? Kenties he eivät enää kuunaan näkisi vanhempiaan, menisi kouluun, opettajiaan, söisi mustikkapiirakkaa ja unohtaisi pestä hampaansa?

Mustikkapiirakasta tulikin mieleen, että heillä oli nälkä. Trinity ja Justin kaivoivat esiin heidän äidin leipomat eväät ja alkoivat syömään. Kylläpä piirakka olikin hyvää! Ruuan päälle uni maittoi. Aamulla he heräsivät virkeinä ja lähtivät ajamaan kotia kohti.

Kotiin päästyä, Laura, Michael, Sarah, Paul, Trinity ja Justin muistelivat hauskaa matkaa ja päättivät mennä huomenna uudestaan.