Intohimon sekuntti

Katsoin autiota hiekkarantaa tuulen tuivertamilla vihreämmillä kuin meri itse silmilläni. Tuuli toi luoksein muistoja jostain kaukaa, mutta kuitenkin jopa liiankin läheltä, ihkaomasta sydämestäni, jonka karhea pinta nyt oli ikiajoiksi surun symboolein tatuoitu. Ohikiitävän hetken tunsin vielä kerran samoin, kuin olin kerran vain, ja ainoastaan häntä kohtaan tuntenut, mutta yhtä nopeasti, kuin se oli tullutkin, se meni ohi, ja jätti jälkeensä vain poltetun maan katkeran kaipuu-huudon tyhjän sieluni onton ruosteisessa kirkonkellossa kumajamaan. En uskonut, että tuo aika voisi koskaan enää palata…

Kauan Johnin kuoleman jälkeen olin kyvytön tekemään mitään. Päivät kuluivat pääksytystään arjen harmain kuosein verhoiltuina eikä tunnelin päässä valoa näkynyt. Kotitalon ikkunasta näkyi harmaita katuja ja kylmiä ihmisiä, avoimia kauppoja ja korkeita hintoja. Ankeana hörpin aamusumppia, vaikka olisinkin voinut olla jossain kaukana eksoottisessa Kauko-Idässä vienosti siemailemassa jääkylmää Kafé olé’eta huolettomasti hetkutellen varpaitani Välimeren hellästi rakastavien aaltojen pyörteissä.

En aikaillut vaan lähdin. Pian olinkin jo perillä, kun lentoemäntä kuulutti, että ”Tervetuloa Mallorcalle!”. Vihdoinkin olin päässyt pois arjesta, kuin toiseen maailmaan, joka avautui minulle hehkeänä kuin keväinen ruusunnuppu täynnä mahdollisuuksien terälehtiä, jotka vain minä voisin kämmenelleni poimia ja tuuleen puhaltaa! Onneksi olin vaihtanut kukkamekkoon ja kevyihin kenkiin, sillä kuumuus oli hiostava ja suorastaan läkähdyttävä. ”Bonshuur madam!” kaikki kohteliaat ulkolaiset toivottivat, kun saavuin hotellin receptioniin. Taivastellessani siinä itämaisten mattojen kauneutta, elämääni astui aivan toisenlaista kauneutta takaani soljuvan pehmeän kahvimaisen äänen muodossa: ”Arrivederzi madam, mihin kerrokseen olette matkalla?” Käännähtäessäni katsahtamaan teki mieleni sanoa, että ”Seitsemänteen taivaaseen”, mutta kuiskasinkin vain pintatyynesti: ”Kuudenteen”.

Välittömästi kaksi vahvaa auringon päivittämää käsivartta tarttui riuskasti laukkuihini latino temperamentin voimalla ja olivat suorastaan viedä minulta jalat alta lähtiessään kuljettamaan niitä yksi kerrallaan päättymättömänoloisen kiemuraisia kierreportaita ylöspäin kohti hotellin yläkertoja. Lumoutuneena kuin vain nainen parhaassa iässään voi huumaavankirpeän lomaromanssin keskellä olla, seurasin työskentelevää vartaloa ylös ja alas. Lopultakin kaikki laukut olivat saatu huoneeni 506 eteen ja maksun aika oli käsillä. Koitin parhaani mukaan saada tuon hetken kestämään ikuisesti, mutta vääjäämättömällä tavallaan killingit kaivautuivat kupeestani kilahdellakseen kohti jumalallisen kantajani maireina odottavia käsiä, joita jo palvoin niin, että olisin voinut levittää punaisen maton niiden alle, kuten muitakin ruumiinosia. Hermostukseni hikoilututti minua lähes yhtä paljon kuin ylimittaiset matkatavarani etelän auringolla ryyditettyinä tuota miessuvun kruununjalokiveä työssään. Katsoin syvälle mustiin silmiin ja upposin loppuiäkseni. ”Crazias madam,” hänen kukkeat huulena artikuloivat korvaani ja hän oli poissa jättäen minut leijumaan onneni kukkuloille kuin kirsikankukka syksyisessä Tokyossa.

En voinut jäädä aloilleni, sillä tästä hetkestä eteenpäin etelänmaan kuumat tuulet virtasivat suonissani. Pääni oli täynnä häntä eikä siihen muuta mahtunutkaan, joten mietin vain, kuinka voisin nähdä hänet uudestaan. Ehkä jopa tutustua häneen lähemmin. Sieluni vuoti ruusuvettä kuvitellessani kaikkia niitä tapoja, joilla häneen voisinkin tutustua, syöksyessäni alas kierreportaita kuin lentävä hollantilainen. Tiesin kuitenkin kaiken olevan vain taistelemista tuulimyllyjä vastaan, ennenkuin tuo Ibeerian kuuma tulppaani kämmenelleni aukeisi. Mutta siinä hetkessä nuo ajatukset jäivät taakse kun hän olikin taas jo edessäni. ”Päivää taas madam!”, hän liversi: ”Unohtuiko jotain?” Mieleni teki vastata ”Kyllä; sinä”, mutta suustani purkautuikin vain epämääräisen mutinan tulivuori, minun, marttajärjestön moninkertaisen puheenjohtajan! Olin taas pikku tyttö suuressa maailmassa tuijottaessani häneen alta kulmain mieleni laukatessa rajua ravia pitkin aavoja pustia, jotka intohimo sai eteeni levittäytymään. Vaikeuksien kautta pinnistelin voittoon kysymään: ”Maistuisiko pikku Kafè töiden jälkeen.” ”Sii sii!” hän sädehti vastaukseksi lähettäen sydämeni syöksykierteeseen kohti sokean onnen kumpupilviä. ”Nimeni on Giuseppe” hän vielä huikkasi kiiruhtaessaan pois.

En ollut voida uskoa onneani ahtautuessani kiiltävimpään paljettikostyymiini, joka oli kasvanut ulos jo aikapäiviä sitten. Lopulta tunsin oloni HooKoo`n siniseksi tai ehkä pikemminkin punaiseksi. Levitin ylleni koko laajan jalokivivarastoni sekä meikkilaukkuni. Olisin yhtä tyrmäävä kuin Muhamed Ali! Johnin kuoleman jälkeen en ollutkaan saanut koskaan tilaisuutta laittautua oikein todenteolla, nyt sitäkin enemmän. Tunnit kuluivat odotellessani baaritiskillä baarimikon kaataessä yhä uusia kuivia martinoita ja teguiloja. Näinkö julmasti minut taas olisi petetty? ”No mitä se Siitoska?” kärähti äkillisesti takaani tuttu ääni. Sillä sehän on nimeni, Mary Siitonen-Jones. Tuon vihatun äänen yhtä vihattu omaaja puolestaan oli Elisabhet Von Bath, kovaksikeitetty seurapiirikana suoraan Lontoon yö-elämän huipulta. Hän se pystyi saamaan elämäni tervanjuonniksi milloin ja missä tahansa, mutta tällä kertaa olin päättänyt laulaa hänet omaan suohonsa. Hänen hapan ilmeensä saisi lakmuksen muuttumaan siniseksi kilometrien säteellä, kun näkisi nuoren seuralaiseni.

Mutta eipä näkisikään, sillä vaikka tunnit kuinka tikittivät tuota loppuelämäni ensimmäisen päivän iltaa, hän ei saapunut. Kokosin itseni, kuin pienoismallin, jollainen itsetunnostanikin oli tullut, kohtalon puskureiden kolhiessa sitä kuin vierasta sikaa supermarketin parkkihallissa. Korjasin luuni Lady Von Bathin nauraessa partaansa, joka oli viimeinen pisara. Enemmän kuin koskaan olin tässä ja nyt valmis heittämään veivini Välimeren petollisna huojuviin aaltoihin, johon se uppoaisi kunnes hiuksiahalkova joutsenlauluni kajahtaisi aamunkoiton poikki. Kuin unessa seurailin rantaviivaa, joka suoruudessaan muistutti sydänkäyrääni. Ja vain sydänfilmilleni saatoin tallentaa nuo kaipuun hetket; katseet ihmisten; varjot menneisyyden puutarhassa, jonka okaisia piikkejä liian kauan olin povellani viljellyt. Kun minua ei enää olisi, kukaan ei näkisi minua. Kaipaisikohankaan? Olisin vain uppoava aavelaiva, josta kapteeninikin on poistunut.

Mutta kenties elämä olikin vielä edessäni, sillä hän oli takanani. ”Pardon! Anteeksi!” hän rukoili kuin syntinen merimies pyhää neitsyetä. Sillä hetkellä tunsin hyökyaaltomaisen viha-rakkauden huojuvan sisäelimiäni pitkin, mutta vaikka kuinka särkynyt olikaan sydämeni, hänen hymynsä sen sai, ja kaiken muunkin taas sulamaan lumiukkona kesäauringossa. Hänen kosteat kauriinsilmänsä pyörivät kuin pölllöt öisessä metsässä, kun hän lausahti: ”Madamin täytyy ymmärtää… En voinut kertoa totuutta suoraan…” Ja tietenkin minä ymmärsin; hetkessä rauhan kyyhkyt olivat laskeutuneet anteeksiannon valoverholle juottaen unelmieni urholle unohduksen hedelmäistä balsamia. Vihdoinkin energiat virtasivat vapaana aurojemme ääriin asti, mutten silti ollut valmis irroittautumaan manuaalisesta ruumiistani, sillä pidin siitä. Varsinkin hänen. En saanut silmiäni irti hänestä – ne olivat kuin liimaantuneet häneen. Halusin muuten liimaantua häneen muutenkin, kunnes hänen liimansa yhdistäisi minut häneen ikiajoiksi. Karmiininpunaiset korpinkynteni kuorivat häntä uniformustaan kuin hän olisi ollut patukka suussasulavaa maitosuklaata ja minä hänen täyteläinen kermakakkunsa täynnä mansikkaa mutta vailla suklaista banaania. Sen alta paljastui mies, joka oli miehisempi kuin mies voi ollakaan. Hänen patsasmainen ylväytensä oli sukua kreikkalaisille jumalille, jotka mahtipontisesti seisovat toinen jalka Olumpus-Vuorella, toinen Kapitolius-Kukkulalla, niin että nuoret neitoset saattoivat sipsutella heidän jalkojensa väliin tuntemaan olonsa turvallisiksi. Hänen heittäessä viimeisenkin pyyhkeen kehään kuvasin hänet kauttaaltaan sieluni polaroid-kameralla, sillä jokainen ihminen on laulun arvoinen. Kun oma vuoroni koitti, paljetit vain kolahtelivat ja korut ropisivat rantahiekalle, jossa ne sekoittuivat luonnon omiin helmiin ja simpukkiin. Hänen kuuma ihonsa sai veden kiehumaan ympärillämme, mutta suurempi kuin ulkoinen oli sisäinen polte. Hänen käsissään olin vain värisevä haavanlehti, jonka kieliä hän niin taidokkaasti soitti kuin trupaduuri linnanneidolle parvellaan. Totisesti, tämä oli elämäni 11:s hetki!

Aamun koi liihotti elämääni tuomisinaan vain jäähyväisiä. Mutta olimme päättäneet olla sanomatta hyvästi vaan näkemiin. ”Kiitos viimeisestä”… huo’uin hänen suuntaansa. ”Ilo on kokonaan minun puolellani, vaikka itse sanonkin.” hänen monaliisamainen hymynsä vastasi. Ja noine hymyineen hänet maalattiin sydämeni alttaritaululle, sillä halusin muistaa hänet sellaisena, kuin hän oli, kun tuulet kääntyivät pohjoiseen ja puhalsivat minut takaisin Koto-Suomeen. Haavemaailmassain vain olin hänen luonaan siellä, missä aurinko paistaa ja pippuri kasvaa.