An archive thereof
"Toivoin hänen olevan poika, mutta olin jälleen kerran väärässä", muisteli leskirouva Stiina Metsäketo elämänsä merkittävintä tapahtumaan Jokikylän Sanomien erikoishaastattelussa täyttäessään 80 vuotta. "Monta lasta olen eläessäni tavannut, mutta hänen kaltaistaan ei ole toista."
Nuori nainen istui laiturilla lapsi sylissään. Hänen pitkä punainen hartiahuivinsa roikkui puolittain vedessä. Oli myöhäinen ilta ja vain kuunvalo heijastui joen pinnasta.
Nainen nousi ja käveli sillalle. Hän pysähtyi katsomaan veteen. Yhtäkkiä hän kuuli takaansa askelia. Hänen kääntyessään kuu katsoi häntä kiiltävältä metallipinnalta, jota käsi piti hänen kaulallaan. "Lapsi on minun! Sinä nainen et kyllä vie sitä minulta!"
Nainen tuijotti kasvoja, joita kohtaan hän tunsi enää vain vihaa: "Sinä jätit minut, kun lapsi syntyi. Sinulla ei ole häneen mitään oikeutta. Olisit ollut luonamme silloin, kun meillä oli vaikeaa. Mene pois." "Lapsi on minun ja minä otan sen nyt."
Mies tarttui vauvan kääreenä olleeseen harsoon ja riuhtaisi voimakkaasti. Raivostunut nainen tönäisi miestä, joka iskeytyi sillan puista kaidetta vasten. Kuului valtava räsähdys, kun lahonnut puu antoi periksi. Maakuntalehdessä oli seuraavana päivänä pieni juttu valitettavasta yöllisestä onnettomuudesta, mutta pian kaikki unohtivat.
Stiina Metsäketo ei koskaan unohtanut ainoan lapsensa kuolemaa. Hänen mieleensä kasaantui mustia varjoja, jotka horjuttivat hänen mielenterveyttään. 19 vuoden iässä hän tunsi jo kokeneensa suuren osan maailman painolastista.
Stiina oli kuitenkin vahva nainen ja pystyi lopulta kääntämään katseensa tulevaisuuteen. Hänelle oli syntynyt aito halu auttaa lapsia, joilla asiat eivät olleet hyvin. Jo tuohon aikaan oli merkittävästi kodittomia lapsia, joille hän saattoi tarjota turvaa ja huolenpitoa.
Rouva Metsäkedon pienen talon ikkunoista kuului lasten ääniä ympäri vuorokauden. Lähitienoon suvaitsemattomat hienostorouvat antoivat hänelle lisänimen Imettäjä, mutta Stiina ei välittänyt arvostelusta. Hänelle merkitystä oli vain lasten hyvinvoinnilla.
Kuitenkaan hän ei ollut voinut täysin unohtaa elämänsä suurinta tragediaa. Jokaisen poikalapsen kasvoilla hän oli näkevinään häivähdyksen menneisyydestä, joka yhä vainosi häntä. Turhaan hän etsi omaa lastaan nauravien kasvojen joukosta.
Vuosia myöhemmin eräänä syksyisenä iltana Stiina uskaltautui takaisin tuolle kohtalokkaalle sillalle. Kauhukseen hän näki pienen lapsen makaavan sillan kaiteen juurella rikkinäisen kärrynpyörän päällä kuin ylisuuressa sädekehässä, hylättynä. Hän tiesi, miksi lapsi oli juuri silloin juuri siinä. Kaikki hänen vanhat muistonsa ja toiveensa palasivat tulvan lailla hänen ajatustensa viljapelloille.
Lapsi oli kuitenkin tyttö. Stiina oli pettynyt, mutta hän uskoi, että vain hengellä oli merkitystä ihmisessä ja että oli saanut lapsensa takaisin. Hän oli varma, että se oli palkkio hänen hyvistä teoistaan.
Vuosikymmeniä myöhemmin Jokikylässä toimi Imettäjän turvasatama -niminen lastenkoti, jota hoitivat rouva Metsäketo ja hänen tyttärensä. Heidän työtään osattiin jo arvostaa ja he olivat kyläläisten keskuudessa hyvin pidettyjä ja kunnioitettuja. Traagisen menneisyyden perintö oli loppujen lopuksi koitunut kaikkien onneksi.
80-vuotiaanakin Stiina-rouva muistelee yhä noita kahta nuoruutensa yötä - toista lämmöllä, toista kauhulla. Hän tietää kokemuksesta, että pahatkin asiat muuttuvat lopulta hyviksi. Tarvitaan vain hyvää tahtoa ja paljon aikaa.